"Pelkään onnellisuutta, sillä tunnen sen vastakohdan. Päivää on seurattava illan, ei voi muuttaa."
Ensin nämä Apulannan Kirous- biisin sanat tuntuvat vain sanahelinältä. Mutta kun miettii, tuo lause on täyttä totta. Olen alkanut ehkä jopa hieman pelkäämään onnellisuutta, sillä sitä ei voi koskaan jatkua ikuisesti. Jossain on pakko tehdä käännös. Mutta jos pelkää onnellisuutta, siitäkään ei voi enää nauttia. Jäljelle jäävät vain ikävät tunteet. Eli toisinsanoen, jos en anna itselleni lupaa olla onnellinen, mikään ei ole koskaan hyvin. Mutta jos olen onnellinen, saan maksaa siitä. Epäreilua. Vai onko sittenkään?
Miksen voisi myös ajatella, että iltaa seuraa yö, mutta sitä taas uusi aamu? Eli huonojen päivien jälkeen tulee taas hyviä, ehkä suorastaan
mahtavia päviä! Sillä mitä on elämä, jos onnellisuuttakin täytyy pelätä? Elämä on elämää, ja se on kestettävä sellaisena kuin sen on saanut. Uskon tavallaan, että kaikki me saamme yhtä paljon onnellisuutta elämäämme. Sen määrä on siis vakio. Miten sitten selitetään Afrikan ihmisten nälkä ja hätä? Tottakai heillä on asiat huonommin kuin meillä, mutta ehkä kyse on siitä, mistä tulee onnelliseksi. Ehkäpä he saavat päivittäisen ilonsa pienistä asioista, kuten lasten leikkimisestä tai hymystä, jonka saa ventovieraalta ohikulkijalta. Ehkä he, joilla ei ole mitään, ovatkin kaikista rikkaimpia. Ehkä rikkaimpia ovat ne, jotka yksinkertaisesti osaavat
elää.
