Nelli-Elli Karamelli

Mun työt ei ala vielä puoleen tuntiin, mutta joku kaveriporukka istuu jo kahvilan pöydässä. Tarjoan niille kahvit ilmaseksi. Ehkä siks et ne käy täällä niin usein. Pistän kahvinkeittimen lämpeemään, koska yks kaveruksista juo aina lattea. Pitkä, kaunis tyttö hakee lautapelin hyllystä ja vie sen pöytään. Tytöllä on vaaleet paksut hiukset, ihan niinku Nellillä.

Nelli on mun tytär. Se täytti eilen kahdeksan. Meeri, Nellin äiti, lupas tuoda Nellin mun luo tänään siks aikaa kun se on sen uuden miehensä kanssa teatterissa. Pyysin frendiä tekeen mun vuoron loppuun, et ehtisin kotiin ajoissa tekemään kaikki valmistelut.

Porukoitten naapurin kissa on just poikinu, ja yks pennuista on ihan vitivalkonen. Nelli nimes sen Milkaks. Kissa on kyl poika, mut Nellin ilme oli jotain niin nättiä, etten viittinyt huomauttaa asiasta. Ajelin eilen illalla hakemaan kissaa, ja tänää annan sen Nellille synttärilahjaksi. Voin jo kuvitella miten Nellin silmät ja suu rävähtää auki kun se näkee sen kissan.

Just kun oon vaihtamassa Elviksen levyä vinyylisoittimeen, mun puhelin soi.
- Isii! Arvaa mitä?
- No mut hei Nelli! No mitäs rinsessa? mä vastaan pirteenä.
- Tänään ku olin koulus ni oli sellanen lemmikkijuttu, tai siis ei sillee, mut Mikko oli tuonu sen kilpparin ja sit sen nimi oli Roope ja sit Roope on jo kolmekytä vuotta vanha vaikka se on...
Puhelimesta kuuluu kohinaa ja yhtäkkii ääni muuttuu viileeks ja kovaks.
- Meeri täällä. Nelli ei pääsekään tänään. Sillä on kuumetta.

Viikkoo myöhemmin mä seison ison omakotitalon portailla ja koputan tammioveen. Olin luvannut viedä Nellin luisteleen ja tuoda illalla takas. Uudenkarhee bemari kiiltelee aamuauringossa pehmeen lumipölyn alla. Koputan uudelleen oveen mutta en saa vieläkään vastausta. Sytytän tupakin ja jään istuskelemaan portaille. Neljännenkään röökin jälkeen vastausta ei kuulu. Kännykkä värisee ja avaan viestin.
Unohdin. Olemme Nellin kanssa helsingissä. Terveisin Meeri. 
Voi paska. Lähden kävelemään hitaasti poispäin pienten silmien katsellessa itkuisina ikkunasta.

Tulevina päivinä Meeri ei enää edes vaivaudu vastaamaan puhelimeen eikä viesteihin. Käyn jo neljättä kertaa omakotitalon pihalla kattomassa näkisinkö Nelliä. Nellin ikkunan eteen on vedetty vaaleenpunaset verhot niin ettei sisälle nää. Bemari seisoo edelleen pihassa ja kaikki näyttää muutenkin olevan ennallaan. Käärin sätkän ja lähen taas kerran pettyneenä kävellen kotiin. Keskellä tietä lojuu tummansininen lasten tumppu, jonka selkämyksessä on Spiderman. Ostin tollaset Nellille viime talvena synttärilahjaks. Niistä tuli Nellin lempitumput, kuulemma koska ne tuoksui iskältä. Nyt ne haisee vaan bensalta.

Kotona laitan Milkan kuljetusboksiin. Tungen sisälle sanomalehteä ja vähän leluja. Kirjoitan päälle Nellin nimen ja syntymäpäiväonnittelut. Ja että isä rakastaa, paljon. Illalla palaan takaisin sinisen omakotitalon luokse ja soitan ovikelloa. Näen verhon heilahtavan ja lasken boksin maahan. Kävelen kotiin puolta hitaammin ku yleensä.

Perjantaiaamuna herään ovikellon ääneen. Postinkantaja seisoo oven takana pieni boksi sylissään. Annan kuittauksen ja vastaanotan lähetyksen. Posteljoonin lähettyä avaan pahviboksin ja nään sen sisällä elottoman valkosen kissanpennun.

Käärin jo viidettä hermosätkää. Se muija on joku vitun psykopaatti. En tiedä pitäiskö soittaa poliisille tai eläinsuojeluviranomaisille vai mitä. Mut nyt tärkeintä on saada Nelli pois sieltä. Mä aion hakea sen kotiin. Kävelen kohti koulua niin lujaa et melkein juoksen. Koulun ovet avautuu ja kersat juoksee nauraen kirpeään pakkasilmaan. Ohitan parkkiksella seisovan mustan bemarin ja etsin katseellani kiharahiuksista pikkutyttöä. Yhtäkkiä Nelli juoksee jostain halaamaan mua silmät märkinä. Me ei sanota mitään, lähetään vaan kävelee käsi kädessä kotiin.

Oksat raapivat kasvojani. Jalkani uppoaa syvälle mutaan ja kenkäni kastuvat läpimäriksi. Minua paleltaa, mutten anna sen haitata. Huomaan veritahroja takissani, mutta en välitä siitäkään, sillä tiedän olevani lähellä sinua. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka kauan olen rämpinyt tässä sankassa metsässä piileskellen. En uskalla kulkea tiellä, sillä pelkään jonkun näkevän minut ja vievän takaisin kotiin. Minä en lähde ilman sinua. 

Lupasin etsiä sinut vielä käsiini, 

minä lupasin.

Säpsähdän kuullessani huudon jostain kaukaa. Olen jo niin kaukana, ettei kenenkään pitäisi tuntea minua täällä. Eikä kukaan ole voinut seurata minua. Vai olenko kulkenut ympyrää? En usko, luonto näyttää aivan erilaiselta kuin kotona. Olen väsynyt, kylmissäni ja joka paikkaan sattuu. Tuntuu, etten jaksa enää, mutta yhtäkkiä silmissäni välähtävät kasvosi. Lukemattomat pisamat ja hymy, jollaista hymyilet vain ja ainoastaan minulle. 

Minä jaksan vielä, 

minä lupasin.

Kun tunsin eniten kipua, kun koko maailma tuntui kaatuvan päälleni, minua piti pystyssä yksi uni; Istuimme vierekkäin metsässä, puron solistessa jalkojemme juurella. Tartuit käteeni ja sanoit vieväsi minut Kontuun katsomaan hobitteja. Minä nauroin, silitin hiuksiasi ja sanoin, että sinussa on minulle aivan tarpeeksi hobittia. En minä muuta tarvitse. 

Mutta olen tulossa kanssasi sinne, 

minä lupasin.

Vaatteeni ovat läpimärät metsässä rämpimisestä. Joka paikkaan tosiaan sattuu. Nousen ojasta tielle ja kokoan ajatukseni. Olen aivan liian vanha leikkimään metsässä. Etkä sinä minua odota. Minä olen menossa kotiin ja sinä olet jossain aivan muualla, ties missä pitämässä hauskaa. Uhraamatta ajatustakaan minulle. Mitä minä oikein ajattelin? Eihän keijuja ole.

Työnnän avaimen skootterin virtalukkoon ja ajan pois.

kuva by Reetta

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." 1 Kor 13